Sun vierelläs on helpompi hengittää, en tiedä miten selviäisin jos oltais erillään.

Musiikkia, dataamista, suklaata, alemmuuskomplekseja, itsevihaa, itkuja, ikävää, hellyydenkipeyttä, ahdistusta.

Täs on mun perus viikonloppu yksin himassa. Kai mun pitäs olla vitun onnelline ja hyppiä koko aja riemusta ku se mun unelmoima Canon eos 550D makaa lattialla olevassa laukussa, mut ei. En mie jaksa räplätä koko aikaa sitä. Sain sen vihdoin ja oon ilone et pääsen eroon siitä kauheesta kuvanlaadusta á la Canon A5800. Mut siis joo oon mielestäni täl hetkel iha onnelline, jos yksinäisyysahdistusta ei oteta huomioon.

 Mulla on kaikki hyvin, ainakin tällä hetkellä. Mut miks mä en silti tee mitään muuta ku ryve itsesäälissä, itke, dataa ja mätä suklaata? Mä pelkään lihomista mut en kontrolloi mun syömistä. Yksin gramma painoon lisää on mulle kauhee katastrofi, kilosta puhumattakaan. Paasto epäonnistu, säälittävää. Sitä mä olen, säälittävä. Niin siis tässä tulee vahvasti esiin se puoli musta mistä ei muut tiedä.. No nyt tietää. 

Mä vihaan mun kasvoja, hiuksia, vartaloa, koko mun olemusta. Kaikki kehuu ulkonäköä ja en kiellä etteikö mun itsetunto kasvais siitä. Mä en kavahda kosketusta mun iholla, koska tää keho ei oo mun oma. Mä en hyväksy sitä omakseni. Sielu väärässä kehossa, näin sen voisi kuvailla. 

Oot mun tähdet, kuu, koko universumi. Ehkä ainut ihminen joka tietää musta niin paljon. Ainut jolla on avain ja ne oikeat sanat mun sydämmeeni. Älä kadota sitä hymyä, anna mun nähdä se vielä. Tuntea ne varmat, mutta hellät kädet kun kehoni ympärillä. Tuntea hengityksesi huulillani. 

Mä en pidä susta, mä rakastan sua.